Oi mikä päivä. Pentujen vatsakivuista ei näkynyt enää tietoakaan ja kunto oli hyvä (joka paikkaan kiivetään ja kaikella leikitään), joten uskalsimme mennä sosiaalistamaan pikkukisuja Kirkkonummelle koululuokkaan erityislasten pariin. Kutsun välitti eläintenkouluttajakollega, joka työskentelee koulussa. Automatka meni jälleen kerran hiljaa nukkuen.
Aluksi lapset ohjeistettiin istumaan paikoillaan lattialla varrelliset kissanlelut käsissään. Pentujen boksit ja vessat laitettiin yhteen nurkkaan, jonne lapsilta kiellettiin pääsy vessarauhan ja turvapaikan takaamiseksi. Jos kisua jännittää, on tärkeää, että se pääsee pois tilanteesta kauemmas turvapaikkaan. Tutkitusti kissat tuntevat olonsa turvallisemmaksi, jos niillä on useita piilopaikkoja – myös löytöeläinkodeissa. Tämähän on hyvin loogista. Kuvittele, jos sinua jännittäisi. Haluaisitko olla väkisin esillä jännän asian lähellä vai päästä ensin kauemmas turvalliseen paikkaan huokaisemaan helpotuksesta? Kun huomaa olevansa turvassa ja pääsevänsä milloin vain turvapaikkaan takaisin, uskaltaa mennä paremmin hakemaan informaatiotakin. Monessa löytöeläintalossakin on tätä nykyä hyllyt, joissa on verhot edessä tai jokin muu näköyhteyden katkaiseva asia edessä kissan ja ihmisten välille. Pahvilaatikot esimerkiksi ovat helposti uusittavia piilopaikkoja, joista kissat yleensä tykkäävät. Kotiakin kannattaa sisustaa kissoille niin, että siellä on kiipeilypaikkoja, turvallisia koloja, pesiä, tunneleita – ja niistä kuten vessoistakin tulisi olla useita väyliä päästä pois. Vaikkapa avonainen vaatekomeron ovi, siellä vaatehyllyt, joissa on vaatteita edessä ja piilopaikkoja niiden takana, ovat hyvin suosittuja nukkumapaikkoja yleensä pitkähäntäisten mielestä. Oma koti kullan kallis kissallekin, oman rauhan tarjoajana. Siksihän me ihmisetkin pidämme jo lapsena siitä, että saamme oman huoneen.
Mutta takaisin pentujen kouluretkeen – naskalit laskettiin kuöjetusbokseista ulos niin, että ne näkivät vessalaatikot ja lattialla oli tuttuja vällyjä tuttuine tuoksuineen. Pennut lähtivät nopeasti tutkimaan tilaan, kiipeilemään tuolille, lavuaariin, jopa roskikseenkin päädyttiin ja lasten kanssa leikittiin paljon. Lapset meinasivat tehdä liian nopeita liikkeitä, mutta opettajansa neuvoivat hyvin lapsia rauhoittumaan, liikkumaan hitaammin ja olla jahtaamatta millään lailla kisuja. Pienet kädet kyllä helposti yrittivät silitää pentuja ja usein pennut antoivatkin silittää itseään ja hyppivät syleihin, kunhan eivät kokeneet tulleensa jahdatuksi. Selitimme yhdessä lapsille, kuinka tärkeää on, että kissa pääsee aina pois tilanteesta, jos niin haluaa. Kissa tulee itse tekemään tuttavuutta, kun se haluaa. Lapsillekin oli opetettu rauhoittumispaikan merkitystä kuten tiettyyn tuoliin menemistä, jos tunteet meinaavat kuumentua. Samaa turvapaikan ideaa kerroimme kissojenkin tarvitsevan – etäisyyttä ja rauhoittumista, jos jokin ahdistaa.
Kissalapset kestivät tosi hienosti, vaikka välillä osa lapsista lähti ruokalaan ja osa tuli uusina huoneeseen. Vain kerran yksi pennuista, Miiralle jäävä mustasilmälappuinen naskali säikähti äkillisiä liikkeitä enemmän ja tällöin pääsimme kuvailemaan säikähtäneen kissan elekieltä eli pulloharjan pöyhkeäksi mennyttä häntää, selkää köyryssä, karvat pystyssä, korvat valppaina ja hieman edessä ja tarkkaavaisesti kylki kohti ärsykettä tarkkaillen. Tällöin pentua ei saanut koskea, vaan puhuimme rauhoittelevan iloisella äänellä ja annoimme pennun itse päättää, mihin suuntaan se lähtee. Naskali kävi hetken rauhoittumassa boksien luona ja Miiran siliteltävänä ja palasi sitten leikkeihin lasten kanssa. Kun leikkiä oli taas sujunut tovin onnellisesti, olikin hyvä lopettaa vierailu siihen, onnistuneesti, ja koota pikkuiset takaisin kahteen boksiinsa. Suurensuuri kiitos kollegalleni tästä upeasta mahdollisuudesta. Saimme lasten tekemän kiitoskortin matkaamme ja korttiin oppilaat olivat kirjoittaneet kiitokset ja tuntemuksistaan erittelyjä. Kortista valokuva ohessa – se todella lämmittää sydäntäni.
Myöhemmin iltapäivällä käytin vielä emon uudestaan eläinlääkärissä. Verikokeiden otto ei mennyt ihan kuin Strömsössä, sillä lääkäri selkeästi hieman pelkäsi kissaemoa ja hätkähti heti, jos kisua jännitti. Jouduin pidellä emoa liian kauan paikallaan ja sen jännitys tiivistyi. Yritin itse olla hyvin rauhallinen, lempeä otteissani ja puheissani ja huolehdin, että emo katsoo muualle kuin meihin ihmisiin, jotta se mahdollisimman vähän assosioisi neulan ikävää tuntua meihin kaksijalkaisiin. Laskin emon pois otteesta, kun tapahtuma venyi liikaa. Juttelimme tämän lääkärin kanssa ideat uusiksi ja kerroin, että osaan kyllä pidellä kissan niin, että se ei pääse puremaan meistä kumpaakaan ja hyppää tarvittaessa lattialle itse puremisen sijaan. Sovimme, että lääkäri on nopeampi ja vähemmän hötkyvä toimissaan ja tämä toimi heti. Kissalla ei ollut kivaa toki, verikokeen otto oli selkeästi uusi jännä juttu, mutta siitä tehtiin sille mahdollisimman helppoa ja ystävällistä. Heti kun näyte saatiin putkeen, kisu pääsi lattialle ja omaan rauhaansa. Jatkoin nätisti juttelua sille ja annoin sille herkkutahnaa nuoltavaksi ja se söikin herkut ahnaasti. Toppuuttelin lääkäriä liikkumaan hitaammin ja rauhallisemmin liikkein. Oman lemmikin kanssa lääkäriin tai mihin tahansa hoito- tai koulutustilanteeseen mennessä kannattaa miettiä, että omalla lemmikillä ei ole muuta asianajajaa kuin me, omat huoltajansa. Esimerkiksi eläinlääkärin koulutukseen ei kuulu eläinten käyttäytymistiedettä, nykyisin vapaaehtoisena muutama lyhyt kurssi elekielestä ja käisttelystä, mutta sinnekään eivät kuulemma kaikki halukkaat mahdu tai osa halua tulla. Niin lääkäreirä, trimmaajia, eläintenkouluttajia, hoitajia on laidasta laitaan tyyliltään, joten kannattaa varmistaa osaamistasoa, olla valmis pitämään eläimensä puolia, että kaikki hoidot tehdään mahdollisimman ystävällisesti. Boksi esimerkiksi on omilla eläimilläni turvapaikka, aina. Siellä ei tehdä ikinä pahoja asioita, vaan sinne saa vetäytyä turvaan. Sinne emo sitten hyppäsikin rauhoittumaan.
Verikokeiden tulokset tulivat pian ja selvisi, että emolla tosiaan oli onneksi vain suolistotulehdus, kaikki veriarvot olivat siis hyvät – huh helpotus. Äitikissan kunto olikin noussut alkuviikosta taas normaaliksi ja se söi itse hyvin – eli ahnaana itsenään.
Pisteet kyllä emolle rohkeudesta ja käsiteltävyydestä. Muutenkin se antaa minun ja Simon nostella itseään, hyppää välillä syliin, tulee puskemaan jalkojamme vasten ja minä monesti pusken kevyesti otsallani sitä vasten kissojen ystävällisenä eleenä. Tästä kisusta joku saa vielä upean ystävän – kunhan emo on pentuen lähdön jälkeen steriloitu ja hoidettu muutenkin lähtökuntoon.