Aamu alkaa ihmettelylöä siitä, kuinka pikkuisten maailma todella on täynnä uusia asioita. Otan hiusharjan käteeni ja harjaan hiuksiani. Neljä pikkuista istahtaa eteeni silmät suurina ihmettelemään tuota outoa tapahtumaa ja ihmeellistämesinettä nimeltä hiusharja.
Itse vien aamupäivällä omat eläimemme fyssarille eli kolme koiraa ja kaksi eläkeikäistä kissaa – kyllä, kissojakin voi fyssaroida ja elämänlaatua parantaa huimasti näin myös kissoilta ja eläkeikäisiltä, nivelrikkoiselta ja jalkaleikatulta sellaiselta varsinkin. Simo laskee pikkuiset ja emon tutkailemaan muuta osaa asunnostamme. Pennut löytävät tiensä niin sohvan alle, komeroon kuin tiskikoneen taaksekin ja tutkivat rohkeina hännät pystyssä taas uutta maailmaansa. Päivätirsat ja -ruuat pesue maiskuttelee taas kylppärissään.
Illemmalla laskemme emon kissojen ulkoaitaukseen ja laskemme pennut tutustumaan uudestaan keittiö/olohuonetilaamme niin, että omien koiriemme ja pentujen välissä on vain verkosta tehty koiranportti. Shhhhh, muutama pentu sähähtää ensin koiran nähdessään. Silittelyillä ja kahden koiramme kohteliailla eleillä pennut rauhoittuvat ja viuh vilahtavat hetkessä portin aukoista läpi! Oh my, emme porttia tehdessämme ihan ajatelleet, että se tulisi joskus erottamaan aivan pikkuisia kissanpentuja. Mistä mahtuu pikkuisen pää, siitä menee koko kroppa. Tirppanat käyvät ihmettelemässä koiriamme, törkkimässä niiden häntiä ja välillä sähähtämässä.
Noin 13-vuotias, alunperin löytöeläin Okra-kissamme tsekkaa tilannetta keittiön pöydältä. Tovin mietittyään se käy nuuskaisemassa yhtä pentua lähempää, mutta pentua jännittää ja se sähähtää. Onneksi Okra on nuoruudessaan hyvin tottunut kissapesueisiin ja väistää. Vilja-mummukissamme sen sijaan on jo sen verran raihnainen, että se katselee pentuja vain sylistä ja haluaa yläkerran pieneen makuuhuoneeseemme rauhoittumaan. Fyssarikäynnin jälkeen onkin hyvä rentoutua.
Valokuvassa Okra ei näytä yhtä iloiselta – kakarat kun kiipeävät lähes naamalle jo. Mutta missään vaiheessa Okra ei sähähtele, vaikka pennut jännityksessään joskus sähähtävätkin.
Vaikein koitos on siedättää hyvin metsästysintoista parsonrussellinterrieripoikaamme Kookosta natiaisiin. Kookos joutuu katsomaan sylistä, sillä se haluaisi vain lähteä kiljuen jahtaamaan kakaroita. Viemme muut pennut paitsi yhden takaisin kylppäriin ja annamme Kookoksen katsoa sylissäni olevaa pikkuista. Simo pitelee hellän päättäväisesti Kookosta otteessaan, ettei se lähde metsästysreissulle. Oma rauhallisuutemme, syvään hengittäminen, pienestäkin rauhoittumisesta kehuminen on tärkeää. Pienen parsonin päässä aikuinen kissa on kissa, tuollainen pikkutepastelija saattaisi olla suupalakin. Kookos onneksi alkaa rauhoittua, kun seuraa jo väsähtänyttä kakaraa sylissäni.
Olohuonereissun jälkeen emo kokoaa pennut lähelleen imetettäviksi ja rauhoittelee näin lapsosiaan uusista ihmemaan koettelemuksista. Itse ihastelemme sitä, kuinka pikkulapsen mieli vääntää lelun vaikka mistä, vaikkapa roikkuvasta talutushihnasta tai nippusiteestä. Voi suloisuudet! Yritä tässä sitten malttaa tehdä töitäkin.