Maanantaina pikkuiset pääsivät yksi kerrallaan ulos Miiran kanssa, tiistaina Simon kanssa. Maanantaina kaikki selkeästi ihmettelivät valkoista pumpulivaippaa maassa. Lämpötila oli nollassa, joten emme kenenkään kanssa olleet 10 minuuttia pitempään ulkosalla. Mutta Tuisku Pippurinen olisi halunnut olla pitempään, mennä naapuriin ja kävi pienellä takapihallammekin tutustumassa häntä pystyssä rohkeana. Kun vein sen sisälle, se olisi halunnut hilpaista uudestaan oven raosta ulkosalle. Mahtavaa.
Filosofi eli pitkäkarvainen tyttö oli yhtä lailla rohkea ja juosta viiletti pienen lampemme jäällä ja yritti mennä aidanraosta naapurin pihaan. Se pureskeli pientä oksaa ja nautti.
Kollipoikamme eli Routa innostui ulkoilusta leikkimällä eniten eli vedin pitkää heinänkortta karkuun ja Routa vipelsi perässä. Välillä se haki rapsutuksista turvaa ja sitten taas viiletti pihalla häntä pystyssä.
Sisar Hento eli Ritari ja ruskea tyttönen eli Mahti olivat tällä kertaa myös jo rohkeampia, mutta ruskeaa tyttöä valjaat häiritsevät eniten. Heinänkorsileikkiin sekin kyllä lähti mukaan ja tutki pientä terassiamme eniten, kuten Ritarikin. Molemmat kuitenkin käppäivät myös häntä ja kroppa pystyssä, mutta välillä jännittikin.
Pihamme on kuitenkin hyvin rauhallinen päiväaikaan eli autojakaan ei mene ohi, eli tulevissa kodeissaan pennut varmasti jänskäävät ensin ulkoilua vilskeisimmillä alueilla. Mutta pohjia ulkoilulle on jo meillä luotu ja kantokoppa mukana voisi olla tärkeä lisäturva, että aina voi mennä boksiin ja kiivetä huoltajansa takin sisäänkin vaikka, jos yhtään jänskättää liikaa. Turvapaikka on tärkeää olla, varsinkaan jos ei pääse suoraan viipottamaan ulko-ovelle takaisin. Toki on tärkeää valita myös rauhallisemmat ulkoiluajat, niin kuin me olemme nyt tehneet eli mahdollisimman vähän ihmisiä ja ajoneuvoja liikkeellä.
Tiistaina oltiin suojan puolella ja lumi oli sulanut pinnalta. Tänään tutustuttiin ennen kaikkea takapihaan, joka on rauhallisempi ja useampikin häntä oli pystyssä. Ritari innostui tutkimaan ja kiipeilemään aiempaa paljon enemmän, kun kadun puoleinen häiriö oli poissa. Kosteampi sää tosin näkyi myös pieninä kurapisaroina pääosin valkeassa turkissa.
Päivän isoin kummastus oli vettä tiputteleva jääpuikko rännin juurella. Sitä katseltiin ja kosketeltiin. Varastojen alle tai halkopinojen väliin tutkimaan ei tyhmä hihnan jatke seikkailijoita päästänyt, vaan pysytellä piti valvovien silmien edessä. Ulkoilu ei pienille suojasäälläkään ollut pitkä, sillä nollakelikin on kovasti kylmä pienille tassuille.
Viikonvaihde meni pikkuisilla lähinnä rentoutuessa eli kotosalla koirien ja Okran parissa ollen. Olimme koiriemme kanssa esiintymässä Koiramessuilla nose work – näytöksissä, joten kotona oli hiljaisempaa päiväaikaan (yleensä minä olen enemmän kotona päivällä ja Simo illalla). Terrierimmekin osaa jo rauhallisemmin katsella kisuja, mutta ei sitä vielä täysin vapaaksi voi laskea niiden kanssa leikkimään – se olisi edelleen liian räväkkä. Mutta oikeaan suuntaan mennään koko ajan, rauhallisen kärsivällisesti päivä kerrallaan. Kisusemme leikkivät käynnissä olevan imurin ympärillä ja liikkuvaa imuriakin katselivat alle metrin päästä ja jatkoivat leikkejään. Emoa imuri jänskättää hieman enemmän, mutta maanantaina sekin jo pysyi maassa makaamassa imurin rullatessa puolentoista metrin päässä. Lisäksi kuuntelimme viikonloppuna taas ilotulitteiden ääniä ja muita pamauksia ja kodinkoneääniä. Ruokina kokeilimme pennuille taas uutta, kissoille tarkoitettua raakaruokaa, mutta ei kelpaa ei. Mitkään valmisraakaruuat eivät ole kisuillemme maistuneet, mutta kivipiiraa, luomujauhelihaa, sydämiä, kauloja ne syövät kyllä. Raakaruokaanhan voi totuttaa kissaa pikkuhiljaa kätkemällä sitä tutun ruuan sekaan keskelle aivan pienen pienissä erissä, että tutun maun kautta kissa tottuu pikkuriikkiseen määrään vierasta ruokaa ruokapallosen keskellä. Noh, tämä homma jää tulevien kotien tehtäväksi sitten.
Pentutilaan hankimme myös uusia kiipeilypuita – nyt pentujen fysiikka toimii jo niin paljon paremmin, että uskallamme laskea niitä korkeammalle. Yhtä rakennelmaa pitkin kisut pääsevät jo katonrajaan asti, jossa on pieni tasanne ja kori. Se oli edesmenneen Vilja-kissamme lempparinukkumapaikka, siellä sai olla rauhassa. Voih, kamala ikävä Viljaa vielä. Noh onneksi uusi sukupolvi tuo iloa elämään ja onneksi olemme voineet auttaa näitä kuutta koditonta kissaa onnellisen elämän polulle. Suomessa kun hylätään aivan käsittämätön määrä kissoja koko ajan, meillä on todellakin kissakriisi päällä. En olisi tätä uskonut, että tilanne ei ole kahteenkymmeneen vuoteen mennyt kyllä paremmaksi. Siksipä pienikin apua eläinsuojelujärjestöille voi olla iso apu. Kissojen auttamiseen menevät meidän rahamme tänä jouluna joulukorttien ja lahjojen sijaan. Nämä pentuset ja emonsa ovat meille lahjaa kylläkseen.
Perjantaina huomiomme vei Okra-kissamme, sillä se oli taas huonommassa kunnossa ja jouduimme viedä sen äkkiseltään lääkäriin – pahoittelut koirakouluni asiakkaille, joiden tunteja jouduin tästä syystä siirtää. Okran vatsanseutu ja virtsatiet ultrattiin ja nähtiin edelleen hurjasti sakkaa virtsassa, vaikka virtsakiviä tms Okralla ei ole. Kyse on siis edelleen bakteeritulehduksesta, joka ei ole lähtenyt antibiooteilla pois. Otatimme varmuuden vuoksi verikokeetkin ja niistäkään ei löytynyt mitään vikaa. Verikokeet jännittävät okraa, sillä kuten täällä blogissa olen aiemmin kertonutkin, niin Okraa on vahingossa tökätty hermoon verisuonen sijaan aikaisemmin ja sen jälkeen joudutti vielä nukuttaa ja operoida takajalkaa, joten on ollut melkoinen työ saada lääkärinpöydästä, lääkäreistä ja piikistä yhtään mukavia Okralle. Ultrassa Okra makasi aivan paikallaan minun pidellessäni Okraa selällään – tämä kollimussuni on ihan superluottavainen. Kaikki treenitausta näkyy kyllä Okrassa ja sen luottamuksessa hienosti. Verikokeet otimme tassun sijaan kaulalta ja ihana Livetin lääkäri oli valmis työskentelemään lattiatasossa, jotta Okran oli yhtään rennompi olla. Okran alla oli tuttuja tuoksuja kotoa sekä Pet Remedyä myös. Okraa jännitti verikoe ja se hieman yritti peruuttaa, mutta oma rentouteni, rauhallinen puheeni, rapsuttelut ja lääkärin ystävällisen itsevarmat otteet olivat kultaa.
Verikokeen jälkeen Okra suostui heti treenaamaan temppujakin peitteen päällä, jossa verikoe oli juuri otettu. Teimme high five, istu, maahan yms temppuja ja tyhjensimme lääkärinpöydältä raksupurkkia. Että minä niin rakastan tätä superluottavaista ja tempuista itsevarmuutta saavaa kissaa. Temppujen treenaamiselle palkkioiden avulla on tosiaan monta hyvää syytä, muun muassa aktivoinnin tarjoaminen, mutta myös jänskiin tilanteisiin niillä saa itsevarmuutta. Lopuksi Okra meni boksi-vihjesanasta itse boksiinkin ja sai tietenkin palkaksi taas kasan hyviä raksuja.
Ooh! Taas uusia ympäristöjä tutkittavaksi ja kiipeiltäväksi. Pennut pääsivät keskiviikkona tutustumaan Filosofi-pennun eli Inkkarin tulevaan kotiin Anskun luo. Myös Sisar Hento valkoisen eli Ritarin ja ruskean tytön eli Mahtin tuleva ottaja Moona oli tietenkin paikalla taas. Yritämme näin tehdä uusiin koteihin muuttoja mahdollisimman mukaviksi pennuille. Moonan kotonahan pennut kävivätkin jo aikaisemmin – kuten täältä blogista voi lukea.
Pentuset rallattivat taas pitkin kiipeilypuita ja sohvia, ihmettelivät ikkunasta kerrostalopihan näkymiä ja leikkivät leluilla. Suosikki oli selkeästi jumpparulla, jonka sisään saattoi juosta ja toinen hypätä samaan aikaan rullan päälle. Pienistä nämä kakarat eivät tosiaan säikähdä.
Torstaina vierailimme Pasilassa Rauhanasemalla eli useiden rauhanjärjestöjen kotimajassa. Rauhanaseman työntekijät olivat kilvan paikalla ihastelemassa ja leikittämässä pikkuisia. Mutta tämä olikin ensimmäinen vierailu, jossa yhdelle pennulle tulikin pelkotila. Tuo pentu oli oma Tuiskuni eli valkoinen mustalla silmälapulla. Tämä yllätti melkoisesti, sillä Tuisku Pippurinen on yleensä ollut se rohkea rämäpää, joka pikkujouluissakin ensimmäisenä lähestyi vieraan koiran aitausta, ulkona liikkuu enemmän ja pidemmälle kuin muut ja kotonamme on ensimmäisenä ollut nuuskimassa koiriammekin. Noh, sellaista elämä on ja saatiinpahan taas lisäinformaatiota tästä persoonasta sekä oivalluksista ja virheistä oppimista. Virheet ovat sitä varten, että niistä oppii.
Tuisku siis lähti Rauhanaseman yhdessä huoneessa yhtä lailla sisarustensa kanssa nuuskuttamaan huonetta, kiipeili pöydällä, kunnes se yhtäkkiä alkoi jähmettyä ja haistella ja katsoa sohvan nurkkaa. Sohvalla oli myös oma takkini, joka päällä olin ollut ainakin asiakaskoirien kanssa juuri sekä omien koiriemme kanssa Touhu ja Temmellys -paikassa, eli uusia ja outoja hajuja siinä saattoi olla. Mutta niin oli varmaan sohvassakin, mene ja tiedä, kumpi vai molemmat yhdessä hajumaailmansa kanssa olivat nyt Tuiskun mielestä jänniä. Tuisku säikähti ja pakeni huoneen toiseen nurkkaan ja minä tyhmä tein sen virheen, että yritin nostaa Tuiskun syliini ja Tuisku selkeästi säikähti minussakin ollutta hajua (olin juuri ollut sohvalla istumassa ja päälläni oli toki ollut takkini tullessamme). Tuisku haisteli takkiani, rääkäisi ja juoksi karkuun sohvan alle, koska sohva oli siinä lähellä. Muutkin pennut säikähtivät Tuiskun reaktiota, mutta toipuivat nopeasti ja palasivat leikkimään ja tutkimaan huonetta – ja yrittivät syödä viherkasveja, jonka estimme, sillä emme tienneet kaikkien myrkyllisyydestä. Voi että, kun harmitti, että olin ottanut Tuiskun syliin. Sylini oli vain aiemmin ollut Tuiskulle nimenomaan turvapaikka, jonne se kapusi itse, jos oli yliväsynyt vaikkapa luennon aikana ja nukahti syliini tunniksi. Olin ollut aikeissa ottaa Tuiskun syliin ja nostaa sen boksiinsa, joka on sille turvapaikka. Noh, pieleen meni ja lujaa. Olisi pitänyt antaa Tuiskun olla rauhassa huoneen toisella puolella nurkassa ja tulla esiin omaan aikaansa. Jokin turvapaikka on kissalle niin kuin muillekin eläville olennoille aina tärkeä, jos jokin säikäyttää.
Noh pyysin ihmisiä poistumaan huoneesta, jotta sain tilanteen rauhoittumaan ja Tusiku tulikin kymmenen minuutin sisällä pois sohvan alta. Mutta sohvan päällinen sitä selkeästi jännitti edelleen, vaikka olin takkini vienyt siitä toiseen huoneeseen. Hetken päästä sain Tuiskun rauhassa boksiinsa ja muut pennut perässä ja siirryimme toiseen työhuoneeseen. Siellä muut lähtivät taas rennosti tutustumaan paikkoihin, tiputtelemaan esitteitä pöydiltä ja ihmettelemään ikkunasta Pasilan näkymiä. Tuisku seuraili vähän ujona perässä eli kulki vähän matalammalla ja häntä matalampana ensin, mutta rohkaistui koko ajan lisää. Jännittyneisyyden näkin siitäkin, että yhtäkkiä iski pissahätä, eikä Tuisku huomannut vieressä olevaa vessalaatikkoa. Tuisku alkoi kaivella lehtilaatikkoa hädissään, jonka onneksi huomasin ja nostin pikkuisen vessaansa. Sinne Tuisku päästi saman tien pitkät pissat – jännityksessähän kehon toiminnotkin ovat nopeita, joten saattaa iskeä heti pissa ja/tai kakkahätä. Sisäsiistejä nämä viisi piskuista ovat olleet aivan meillä olon alusta saakka, joten tosiaan kyse ei ollut siitä, etteikö Tuisku olisi tiennyt, minne pissata.
Tuisku rentoutui koko ajan lisää ja leikki lelullakin. Lopetin tutustumisretken sitten varman päälle leikkihetkeen, jotta se mielentila jäisi Tuiskulle tästä paikasta.
Kotona laskin olohuoneemme lattialle peiton, jonka olin laittanut tarkoituksella sille jännälle Rauhanaseman sohvalle. Muut pennut menivät vain peiton ohi, mutta Tuiskupa jäi taas hieman jähmettyneenä haistelemaan kauempaa. Parissa minuutissa se kuitenkin rentoutui ja jatkoi leikkejä. Tämän vierailun jälkeen olen tarkoituksella tuonut kotiin vieraita tuoksuja kuten koiriemme treenipaikoista lattioilta tuoksuja koirien taukomaton kautta sekä hieromalla pyyhettä asiakkaitteni kissan turkkiin. Näitäkin Tuisku on haistellut ensin varovaisesti, kun taas muut ovat hetkessä haistaneet ja jatkaneet puuhailujaan. Pentuehan on löytynyt ulkoa ladon alta emonsa kanssa noin seitsemänviikkoisina ja selkeästi olleet jonkun kissoja, sillä villejä ne eivät suinkaan olleet. Mitähän pennuille ja nimenomaan Tuiskulle on mahtanut tapahtua ennen meille tuloa? Johtuuko hajuherkkyys ajalta ennen meille tuloa? Aiemmin emme ole tällaiseen hajuherkkyyteen Tuiskun kanssa törmänneet, joten tämä tuli aivan ylläripyllärinä. Mutta muutoin Tuisku on Rauhanaseman jälkeen ollut taas oma rohkea itsensä.
Sunnuntaina naperot pääsivät Okran kanssa kylään lapsiperheeseen. Ensin tässä omakotitalossa piti miettiä, että miten pennut saataisiin pysymään yhdessä huoneessa, vaikka missään ei ole ovia. Muutoin pennut vain tutkisivat taloa eestaas, eivätkä niinkään seurustelisi ja leikkisi lasten kanssa. Noh, laitoimme muutamat levyt oviaukkoihin ja ihmiset istumaan niiden eteen. Okra-kolli tietenkin pyyhkäisi vauhdilla yli ja tutkia talon läpikotaisin. Ei ongelmaa, sillä Okralla on hyvä luoksetulo eli osaa oman nimensä ja rientää yleensä vauhdilla luo – ja saa ruokapalkkioita tietenkin. Pennuista Inkkari eli pitkäkarvainen yritti myös Okran perässä mallioppimalla vauhdilla yli ja pääsikin kolmekin kertaa ja kolme kertaa se poimittiin takaisin aitaukseen. Ovela pikkumimmi, porukan ajattelevaisin tirppana. Ruskea tyttönen yritti loppupuolella samaa.
Muutoin pennut leikkivät ilolla lasten heiluttamien huikalelujen kanssa. oi sitä rälläystä. Pienintä lapsista neuvottiin pysymään lähinnä istuvassa asennossa, etteivät pennut säikähdä. Noh eihän se toki liikkuvaisen lapsen kanssa koko ajan onnistu, mutta pennut eivät säikkyneet lapsen kiihtyneitä ääniä, välillä lelun sijaan heilunutta harjanvartta tai muutakaan, kuten vieressä surraavia kodinkoneita. Sylissä pennut eivät juuri malttaneet olla, mutta väsyneinä noin tunnin kuluessa ne jo tykkäsivät silittelystäkin leikin sijaan. Kiitokset tämän leikkihetken järjestämisestä Annelle, olipa kerrassaan mukavaa ja hyödyllistä!
Maanantaina kisulit olivat taas koiriemme kanssa, kuuntelivat imurin hurinaa, ilotulitteiden äänet ovat jo aivan tuttua huttua. Lisäksi minä Miira vein pentuja yksi kerrallaan ulos noin 3-10 minuutin pätkiksi. Sää oli juuri plussan puolella, mutta pitkiä aikoja ei niin kylmässä voi pentua pitää. Rohkeimpia olivat pitkäkarvainen inkkari ja Miiran oma “terrierikissa” eli mustasilmälappuinen Tuisku.
Kyllä, mustasilmälappuisen nimin on nyt Tuisku, sillä se muistuttaa sitkeydessään Talven Tuiskua ja tämä nimi pompahti mieleen ajaessani muutama viikonloppu aiemmin Lappeenrannasta takaisin kotiin Espooseen työkeilta lumen tuiskeen keskellä. Oli kaunista. Oli voimakasta. Oli Tuisku. Perheemme toiseksi kisuksihan jää Simon valitsemana se, joka ei tuntunut ketään muuta kiinnostavan eli rällääjäpoika, pentueen ainoa kolli, humuheikki, joka on kuitenkin herkkä pikkupoika. Tuisku ja kollipoika eli Routa ovat kaikkein räväkämpiä ja omivampia leluleikeissä. Ai niin, Miira osti viikonloppuna kisulleen parin tunnin pohdinna jälkeen pienen ylellisyystuotteen eli mustan kantokopan pääkallokuvilla. Aah, mustavalkoinen kissa mustalla silmälapulla – tottakai pienellä ja pippurisen sitkeällä kissalla täytyy olla pääkallokuvioinen kantokoppa. Esiintyjä mikä esiintyjä, jo pentunakin, hiih.
Niin siis takaisin ulkoiluaiheeseen. Tuisku siis todellakin yritti naapurin pihaankin aidasta läpi eli pieni piti nostella takaisin oman pihan puolelle. Se kiersi pienen pihalampemme ympäri, leikki heinillä, käveli lammen jäällä ja tassu hieman lipesi veteenkin. Mikä ihana utelias pikkuinen! Myös pitkäkarvainen Inkkari tutki uteliaana lampea, vettä, rallatti pitkin pihaa ja välillä taas pysähtyi pohtimaan filosofimaisesti.
Kollipoikaa eli Routaa vähän jännitti, mutta sekin seikkaili kyllä pihassa ja välillä sitten kapusi syliinkin turvaan. Sisar Hento Valkoinen hieman säikähti ohi ajavaa fillaria ja juoksi takaisin ulko-oven luo, mutta hetken rapsuttelutuokin jälkeen tutki vielä tovin pihaa. Hieman jännää kuitenkin vielä oli. Ruskearaitainen tyttö oli yllättäen vähän ihmeissään valjaista, mutta tottui taas pian niihin ja tassutteli pihalla tovin. Sisar hento ja ruskearaita kuitenkin selkeästi eniten kaipaavat vielä lisätreeniä ulkoiluun.
Tiistai ollaan otettu lunkisti, kuunneltu imurin ääntä, juostu pitkin asuntoa, kiipeilty uusiin, isoihin laatikoihin olohuoneessa, nukuttu olohuoneen kiipeilypuissa ja leikitty ihmisten heiluttamilla leluilla. Okra-kisun vointi huononi yhtäkkiä yön aikana ja kiikutimme sen lääkäriin. Okra oli alkanut pissata yhtämittaa ja lääkäriin päästyä se pissi muutamien minuuttien välein ja lopulta lähinnä vain verta. Verikokeissa Okra oli käynyt vasta lokakuun lopulla vuosittaisen hammasröntgenin ohessa – yli 10-vuotiailta seniorikissoilta verikokeet todella kannattaa ottaa kerran vuoteen ja hampaat tutkia tätä nuoremmiltakin perusteellisesti kerran vuoteen. Okran veljeltä on poistettu jo kaikki hampaat, mutta Okralta vasta kaksi yhteensä. Lääkäri epäili, että kyseessä ei ole virtsatieongelmat eikä Okralla ole sellaisia koskaan ollutkaan – olemme aina antaneet pääasiassa märkäruokaa ja raakaruokaa ja näin ehkäisseet virtsatieongelmien syntyä. Kissat eivät lajityypillisesti yleensä juo kovin paljoa, sillä ne saisivat jopa kaikenkin tarvitsemansa nesteen saaliseläimistä kuten hiiristä – näin kissat ovat selvinneet tutkija John Bradshawn (ks kirja Cat Sense) mukaan aikoinaan valtamerilaivoilla pitkiä matkoja Atlantin yli hiiriä ja muita pikkueläimiä syöden ja ilman juomavettä. Okra on kyllä saanut treeninappuloina ja joistan virikeleluista laadukkaita kuivanapuja, mutta tuolloin olemme satsanneet yleensä myös maustettuihin vesiin eli esimerkiksi lihan tai kalan keitinveden tarjoamiseen tai aikoinaan myös laimennetun, laktoosittoman kermatilkan tarjoamiseen. Kissahan ei tarvitse maitoa tai kermaa eikä kestä maitosokeria eli laktoosia lainkaan, joten laimennettu, laktoositon kermatilkka on vain ollut ekstraherkku ja kostuttaja elimistölle.
Ei munuaisongelmia, ei virtsatieongelmia, mikä sitten verta alati pissaavaa ja selvästi jo hurjan kipuista 13-vuotiasta kissaani sitten vaivaa? Lääkäri sanoi lähettävänsä näytteen eteenpäin ja sanoi sen joka tapauksessa sisältävän sauvabakteereja. Tämä on siis ilmeisesti lisäoiretta kissakatraallamme olevasta isospora-vatsaloisesta, jota hoidamme nyt siis (ks edelliset päivitykset) 10 päivää kestävällä antibioottikuurilla. Kyseinen loinen ei tartu koiriin ja kissoihinkin vain, jos ulostetta joutuu toisen suuhun. Antibioottikuuri on ollut päällä jo viisi päivää ja vaikeutta varmasti näytteen analysointia. Saimme Okralle vahvat särkylääkkeet Tramalia ja Metacamia ja Okralla on muutenkin päällä jalkavaivoihinsa Gabapentiini säännöllisenä lääkityksenä. Aloitusannos Metacamia jo heti piristi Okraa silmin nähden ja jatkuva vessassa ramppailu loppui. Tramalin jälkeen koko kissa jo kehräsi. Tramaltipat menivät kolmasosaan typistetyn gelatiinikapselin ja ruuan sisällä nieluun laitettuna siististi alas. Varmuuden varalta ravitsin Okraa vielä recovery-ruualla ruiskuruokintana ja parin tunnin päästä Okra söi jo itsekin lisää eli kunto koheni lääkkeiden avulla aivan silmissä. Nyt vain odottelemme perjantaihin, että mikä tämä lisäpöpö on. Kuulemma mitään vaaraa ei kuitenkaan ole, että Okra tartuttaisi mitään koiriin tai muihin kissoihinkaan, kunhan tosiaan kukaan kissa ei pääse nuolemaan sen ulosteita.
Illalla kisulit vielä hengasivat koiriemme keskellä olohuoneessa, kunnes nukahtivat kiipeilypuihin.
Ai niin, meinasin unohtaa kirjoittaa, että olen todella pienellä vaivalla kouluttanut pennuille ja emolle luoksetulokutsua. Annoin olohuoneessamme ruokaa ja ruokapurkit kädessä sanoin useaan kertaan ja kovaan ääneen kiss-kiss-kiss. Vielä ruokaa antaessani sanoin samaa. Seuraavan päivänä sanoin kylpyhuoneen ovella kiss-kiss, otin ruokalautaset käsiin, sanoin samaa ja vein ruokaa kylpyhuoneeseen. Kaikki pennut ja emo juoksivat kiireen vilkkaa syömään. Tänäänkin treenasin samaa kerran ja toimii jo. Valitettavasti videota ei ole, mutta yritän saada Simon kuvaamaan joku päivä tällä viikolla – omat kädet ei siihen riitä luoksetulokutsua treenatessa.
Lauantaina vietettyään leppoisan päivän kotona Okra ja pennut pääsivät Heiluvan Hännän pikkujouluihin. Puuhaa piisasi ja eläinalan ammattilaiset saivat osoittaa taitonsa pikkukissojen puuhatäteinä. Hauskaa oli ja ihmisille löytyi jouluista purtavaakin. Kissojen murkina oli tuttua tavallista penturuokaa. Puuhatädit leikittivät pentuja huiskaleluilla ja pelastivat pikkuisia syömästä kasveja. Herra Filosofi eli tulevassa kodissaan ilmeisesti Inkkari (pitkäkarvainen tyttö) osoittautui aivan maestroksi dj-hommissa eli kävi jatkuvasti hyppimässä tietokoneelle ja vaihtamassa kappaleita. Muut pennut seurasivat esimerkkiä. Pennut myös kilvan tiputtivat tavaroita ikkunalaudoilta, melkein alla nukkuvan Okra-kollin päähänkin. Onneksi Heiluvan Hännän kouluttajat olivat ripeitä ja raivasivat nämä pienetkin tavarat turvaan tiputtelupaikoilta.
Paikka oli kaikille jo tuttu entuudestaan. Tällä reissulla uutta oli matkanteko pimeän aikaan. Moottorietien valot vilistävät aivan eri tavalla kuin päivänvalo, ja kuljetuslaatikossa saattaa jännittää. Boksit kuuluukin peittää, etteivät levottomat valot häiritse – mutta hengitysilman kulkemista ei missään nimessä saa estää.
Ilta kului nopeasti ja pian pienet tonttuset sammuivat ja koko väki kouluttajia lukuunottamatta päätyi nukkumaan omiin koteihinsa. Kotona tosin hetki hengailtiin vielä koirien parissa – tätä pyrimme tekemään joka päivä ja luontevasti pienet leikkivätkin jo koiriemme jaloissa ja yrittävät jahdata koirien häntiä. Kookos-terrierimme edelleen katselee touhuja sylistä käsin lattialla, jotta ei jahtaisi pentuja leikkimielessä. Pikkuiset kisulaiset käyvätkin ahkerasti haistelemassa Kookoksen naamaa ja Kookos osaa olla rauhallinen, kun pentu rauhallisesti tulee nuuskuttamaan kuono kuonoa vasten. Pentujen leikkiä Kookos ei vain vielä kestä ilman, että yrittäisi itse päästä osalliseksi.
Kantoboksit ovat siis kissojen nukkumapaikkoja myös kylpyhuoneen kissatilassamme eli matkustaminen boksissa on hyvin helppoa pennuille.
Perjantaina kissanpennuilla oli lepopäivä. Kotona puuhailtiin olohuoneessa koirien kanssa tai emon kanssa keskenään. Isoin harjoitus oli jo aikaisemminkin treenattu imurin ääni.
Lääkitys kaikilla kissoilla jatkui – kisuillamme siis todettiin keskiviikkona ulosteen kautta tarttuva loinen nimeltä isospora. Tämä loinen ei tartu siis koiriin eikä ihmisiin, toisiin kissoihinkin vain ulosteen joutuessa suuhun. Kyseiseen loiseen tehoaa vain todella pahanmakuinen antibiootti, jota joudumme antaa kymmenen päivän ajan. Kyseinen lääke puolestaan on hirvittävän pahan makuinen ja kissan suu vaahtoaisi valtoimenaan eli kuola valuisi lääkityksen jälkeen ja kissa pistäisi kaikin voimin varmasti vastaan. Tarvittiin siis suunnitelmallisuutta – eläinlääkäriasemilta emme anto-ohjeita saaneet suoraan mukaan, vaan ideoimme itse. Eli: jos saat suuhusi pahaa makua, mitä itse haluaisit tehdä? Saada paljon jotain hyvänmakuista tilalle, eikö? Näin siis pohdimme ja oikeassa olimme.
Emokissa ja Okra saivat lääkkeensä ensimmäiset päivät ruoan joukossa. Paha maku lääkkeestä oli kätketty gelatiinikapselin alle. Tyhjiä kapseleita saa ostaa eläinlääkäristä. Kissan suu on niin pieni, että koon 1 kapselista pitää leikata kaksi kolmasosaa pois. Putkilosta tulee pallero. Lääkkeen sisältävä suljettu typistetty kapseli peitetään maksatahnalla. Se on sopivan tiivistä tököttiä pysyäkseen kiinni vähän nuoltaessakin. Nuolemisen jälkeen makupala menee suuhun ja toivon mukaan nielaistaan.
Kun kissa ensimmäistä kertaa puree makupalan sisällä olevan kapselin rikki peli on menetetty. Kammottava maku puskee läpi, eikä sama temppu onnistu enää helpolla uusiksi. Makua voisi vaihtaa, mutta ei kannata riskeerata monen herkun muuttumista hirvitykseksi. Viikonloppuna kun pillerikikka oli paljastunut, palasimme suoraviivaiseen lähestymistapaan. Pilleri on edelleen kapseloitu, mutta asetetaan käsin mahdollisimman syvällä kissan nieluun. Perään pieni määrä ruokaa ja silitystä leuan alta auttamaan nielemisrefleksiä. Superkiltti Okra sietää kaiken valittamatta, mutta myös villimmän emon kanssa pärjätään. Valitusta emolta kuulee, mutta varsinaista vastustelua ei – kun pennut eivät ole uhattuna emo tuntuu onneksi välttävän väkivaltaa. Lisäksi kissat saavat aina jotain hyvää herkkua lisäksi perään ja koska muutoin oleilu meidän kanssamme on jo yli kuukauden ollut positiivista, emokin luottaa meihin jo tässäkin tosi paljon.
Kissanpennun suuhun pienikin kapseli on liian suuri. Pennut saavat lääkkeensä ruiskusta. Puolikas tabletti jauhetaan kahden lusikan välissä puristamalla, sekoitetaan pieneen tippaan vettä ja imetään pienen ruiskun sisään aivan pieneen tilkkaseen vettä eli noin yksi millilitra. Toisessa ruiskussa on lähes nestemäistä lääkäristä ostettua palautumisruokaa. Lääke truutataan nopeasti pennun suuhun ja heti perään ruokaa. Ruokaa annetaan useita ruiskullisia, jotta lääkkeen paha maku peittyisi mahdollisimman hyvin. Ilman muuta makua kissa voi pahoin ja pennun suu alkaa vaahdota. Parasta herkkua tässä ei kannata käyttää, jottei siitä jää ikäviä muistoja.
Viiksikko ei pidä kamalan makuisesta lääkeruiskusta – en pitäisi minäkään. Pienilläkin on terävät kynnet, joten meidän täytyy suojata kissat ja ihmiset. Pennulle puetaan ympärille froteepyyhe viitaksi kuin parturissa ikään. Etutassujen yläpuolelta otetaan tukeva mutta hellä ote. Pikkuista ei saa tietenkään puristaa, mutta liikkumaan livohkaan ei myöskään saa päästä. Kun ruokaruiskun avulla paha maku saadaan häivytettyä kissakin rauhoittuu ja roiskeet kuivataan talouspaperilla. Pentu pääsee takaisin peuhaamaan ja on seuraavan vuoro tulla lääkittäväksi. Pennun hyvä olo varmistetaan aina vielä sillä, että sen kanssa leikitään heti lelulla ja jos pentu leikkii, ruokaa on ollut tarpeeksi. Lisäksi vielä silityksiä kissayksilöä kuunnellen eli niin, että se varmasti pitää paijailusta.
Aivan heti emme todellakaan oppineet tätä toimivaa kaavaa ja pentujen suut pääsivät täyttymään kuolasta ja kuolaa oli pitkin lattioita ja ruiskuruokaa myös. Mutta muutamassa päivässä saimme yhteispelin toimimaan. Simo pitää kissaa paikallaan ja Miira tuikkaa lääkkeet ja ruuat ruiskuilla ja putsaa ruuan roiskeet paperilla.
Leikittämällä lääkinnän jälkeen varmistetaan, että pahoja traumoja toimenpiteestä ei jäänyt. Lääkitseminen näin on tosi ikävää hommaa, mutta välttämätöntä pikkuisten terveydelle. Toistaiseksi ollaan selvitty ja homma on muuttunut pikkuhiljaa helpommaksi, kun hoitajat tottuvat tekemiseen ja pennut oppivat että tilapäistä se kaikki on vaan. Aamut ja illat vaan ovat venähtäneet ja yöunet jääneet lyhyiksi, sillä lääkityksen takia varsinkin on tärkeää viettää pentujen kanssa iloisia sylittely, leikittely ja kädestä syöttämisen hetkiä entistä enemmän. Onneksemme pennut edelleen kömpivät syliimme nukkumaankin usein.
Keskiviikkona kissanpennut ja emo pääsivät tutustumaan uuteen paikkaan. Vuokrattavassa juhlatilassa oli hyvin tilaa juosta ja erityisen hauskaa oli kipittää pitkän pöydän laidalla seisovien tuolien muodostamassa tunnelissa.
Emokissa, joka on edelleen vailla kotia, oli myös oikein reipas ja tutki paikat tarkasti. Punaisen seniorikollimme Okran kanssa emo ei kuitenkaan tule toimeen, koska suhtautuu hyvin suojelevasti jälkikasvuunsa. Ihmisen syli kelpaa, kunhan pennut ovat varmasti turvassa.
Emo on osoittautunut hyvinkin hellyydenkipeäksi eli puskee iloisesti jalkoihin, hyppää usein syliimme. Miira hellittelee emoa usein puskemalla poski tai otsa vasten emon poskea tai otsaa. Emo myös antaa kantaa itseään useita kertoja päivässä muutenkin kotonamme, kun pelaamme palapeliä: pennut saavat olla yhdessä kaikkien koiriemme ja Okra-kollimme kanssa, toisaalta Okra vaihdetaan välillä kylpyhuoneen puolelle, josta pääsee kissojen ulkoaitaukseen saunan ikkunan kautta. Tällöin koirat ovat työhuoneessa, Okra kylpyhuoneessa ja emo pentujen kanssa olohuone/yläkerran makuuhuoneen alueella. Emo pitää aina kuskata sylissä työhuoneeseen, jotta Okra pääsee kylpyhuoneeseen. Työhuoneeseen emo saa aina virikelelussa ruokaa mukaansa, jotta viihtyy siellä ilman rakkaita pentujaan.
Emo on siis ainoa tästä seurueesta, joka on edelleen vaikka kotia. Uskoisimme emon pärjäävän muiden kissojen kanssa vaiheittain hitaasti siedättämällä. Koirista emme voi mennä takuuseen, mutta en sinänsä pidä sitäkään mahdottomuutena hitaan ja positiivisen siedättämisen kautta.
Seuraavana päivänä, eli torstaina, päästiin tutustumaan koko perheen voimin kahden pennuista tulevaan työpaikkaan – ja toivon mukaan muiden kolmen treenisaliin. Olimme siis Koira- ja kissakoulu Heiluvan Hännän toimitiloissa Pitäjänmäessä. Pennuille paikka on tuttu jo entuudestaan, mutta emokissalle kyseessä on ensimmäinen vierailu. Emo ei tunnu juuri jännittävän uusissa paikoissa. Tiloja tutkitaan täälläkin häntä rohkeasti pystyssä ja ihmisten seura kelpaa. Toimiston puolella olevasta parsonrussellinterrieristä emo pidetään kuitenkin kaukana. Emo vähän ihmetellen jodlaili kyllä tutkaillessaan paikkoja, mutta upeasti häntä pystyssä se pystyi kävelemään myös aivan tilan keskeltä – ujo kissa kävelisi vain tilojen laitoja pitkin ja monesti häntä alhaalla ja hieman pienempänä kuin normaaliasennossaan. Tällaista kyyristymistä emokisumme ei siis tehnyt lainkaan.
Samaan aikaan kuitenkin paljastui ikävämpiä asioita. Kuten löytökissoilla helposti käy, löytyi myös tämän perhekunnan kakkanäytteestä ylimääräisiä asukkaita. Kissat toki on madotettu useampaan kertaan, mutta löydös oli sitkeämpää sorttia. Nyt seuraisi antibioottikuuri. Pahan makuista, todella pahanmakuista lääkettä 10 päivän ajan kahdesti päivässä.
Mjauuu, slurps, miaaaauu, slurps! Näillä mentiin tänään maanantaina Sopulitien eläinlääkäriasemalla Helsingissä, kun pennut saivat toiset rokotuksensa Even käsissä. Osaa kirpaisi neula ja suusta pääsi mjaukut, mutta samaan aikaan kuului slurps – Nutri Plus Cat ja TubiDog -tahnat maistuivat silti ja helpottivat tilannetta. Samoin tilanteeseen tuotiin hellyyttä rapsutteluilla, iloisilla äänillä, yrittämällä olla näyttämättä mitään kiirettä ja lääkäripöydällä tuttu petinä toiminut pyyhe pentuhuoneesta kotoa. Tuttu ja rento hajumaailma on tärkeää niin kissoille kuin muillein eläimille. Pennut saivat myös vilistää lattialla tutun Okra-kissasedän kanssa. Puntarissakin seistiin tahnatuubia nuollen. Elopainoa pikkuisilta löytyi 1,3 ja 1,55 kg väliltä – Filosofi eli pitkäkarvainen on hurahtanut eniten mittaa ja valkoiset tytöt ovat pienimpiä porukasta. Eve pohti, että pennut voisivat nyt olla jopa jo 15 viikkoisia luulemamme 12 viikon sijaan. Toisaalta mene ja tiedä – Kiikoisten löytöeläinpalvelun ja tämän käyttämän vakioeläinlääkäriaseman ikäarviot neljän viikon takaa perustuvat pentujen silloiseen pieneen kokoon. Päästyään kotihoitoon ja hyvälle ruokinnalle pennut ovat hurahtaneet mittaa hurjaa vauhtia. Todellinen ikä on sitten varmaan jotain 12-15 viikon väliltä. Mutta se on varmaa, että nämä pennut ovat timanttisia – ihan hurjan rohkeita kertakaikkiaan.
Matkalla lääkäristä kotiin pysähdyimme vielä hakemaan ruokaa. Simon rientäessä kauppaan minä laskin pentuset ja Okran seikkailemaan automme sisällä. Tutkittavaa riittikin – käveltiin pitkin penkkejä, koiran häkin päällä, tuulilasin alla, ihmeteltiin parkkihallissa viereen pysähtyvää autoa ja sen matkustajaa, rouskutettiin hieman kuivatettua lihaa hammasharjan virkaa toimittaen. Autoseikkailunkin naskalit ottivat taas uutena tutustumiskohteena hännät pystyssä ja lihakset rentoina. Kissanvessan laitoimme etupenkille, että sinnekin voi tarvittaessa mennä autossakin. Kaksi pentusta viidestä jää omiksi kisuiksemme ja matkustamme pitkiäkin matkoja autolla, joten autossa jösenten oikominen ja vessassa käyminen samoin kuin valjaslenkillä huoltoasemienkin lähellä liikkuminen tulevat olemaan omille pikku sankareillemme aikuisina normikauraa. Autoseikkailun jälkeen naskit nukkuivat sitten makeasti kantobokseissaan loppumatkan kotiin. Kotona syöpöteltiin vielä uutta raakaruokaa eli kalkkunan kauloja ja hyvin maistuikin.
Tiistai vietettiin kuitenkin kotosalla leikkien, äänilevyjä ja erilaista musiikkia kuunnellen sekä koirien parissa leikkien. Muutaman vatsa meni hieman sekaisin rokotuksista, joten vessojen siivouksissakin meni aikaa. Raaka, jauhettu lampaanliha ei muuten kelvannut pentusille ruuaksi.
Tällä viikolla rokotusten jälkeen tulee olemaan ohjelmassa muun muassa kylätaloon tutustumista, Heiluva Häntä koira- ja kissakoulumme työntekijöiden pikkujouluissa leikkimistä ja lapsiperheessä vierailua. Stay tuned!
Kolme kissanpentua muuten muuttaa uusiin koteihinsa juuri ennen joulua ja suunnitelmat on tehty, kuinka viemme ne sinne koko kissapentueen ja emonsa kera yhdessä – ettei emokaan ihmettele, mihin joku pennuista vain hävisi. Kissoilla on yhtä vahvat perustunteet kuin ihmisilläkin eli ilo, suru, pelko, kiintyminen, kivun tunne, mutta sen sijaan häpeää, syyllisyyttä tai kostoa ne eivät pysty tuntemaan – kissoilla ei ole sellaisia aivon osia eli yhtä poimittunutta myöhäisaivokuorta kuin ihmisillä. Niinpä kissa ei myöskään pysty miettimään, että mitähän tuo toinen minusta ajattelee. Näistä asioista lämmin kirjasuositus on biologi Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? -kirja sekä Ihminen ja eläin -kirja. Näiden kansien väliin on kasattu hurja määrä tutkittua tietoa. Muita lukuvinkkejä ovat Päivi Ylikorven kirjoittama Kissanhoidon käsikirja sekä tutkija John Bradshawn useat kirjat kuten Cat Sense ja Trainable Cat. Tunteista löytyy asiaa myös koira-artikkelista Heiluvan Hännän sivuilta – siihen ovat ottaneet osaa myös tutkija Katriina Tiira ja Helena Telkänranta: www.heiluvahanta.fi/artikkelit
Viiksikon rokotusaika Sopulitien eläinlääkäriasemalla Helsingin Siilitiellä lähestyy ja harjoittelu jatkuu. Torstaina kävimme tutustumassa kyseiseen lääkäriasemaan ihan vain harjoittelumielessä puolisen tuntia.
Edellisenä päivänä olimme jo treenailleet – eli pääasiassa leikkineet – Livet-asemalla Espoossa ja hoitopöytä oli superhelppo kokemus. Pennut olivat edelleen rohkeita ja nuuskivat hännät pystyssä pitkin lattioita sekä leikkivät leluilla. Mukanamme oli kollega pohjoisesta eli Jonna Toljamo auttamassa ja kuvaamassa. Pöydällä olo ei aivan kaikkien piikkitassujen kanssa mennyt ihan yhtä helposti kuin Livetissä. Ruskearaitatyttöä ja Filosofia (pitkäkarvainen) hieman jänskätti, joten niin sanotulla piikillä (=punkkilasso) tökkiminen jätettiin pois ja lähinnä totuteltiin niskan koskemiseen ja herkutteluun pöydällä. Pennut kyllä tunkivat pöydälle toistensa vuoroillakin, eli haluttu tuo paikka oli ja herkkutahnat sen päällä, mutta niskan koskeminen ei ollut ihan yhtä haluttua kuin päivää aiemmin. Mikä kaikki tähän vaikutti? Even mukaan kyseisessä huoneessa oli aiemmin operoitu yhtä kissaa, kun taas Livetissä olimme päivän ensimmäiset asiakkaat. Hajumaailma on hurjan tärkeä kisuille ja senpä takia esimerkiksi Pet Remedy -tuoksun mukaan tuominen lääkäriin voi olla isokin apu.
Simo-ihanainen ottikin viikonloppuna asiakseen siedättää naskaleita käsittelyyn perjantaisen lepopäiväilyn (kotona hengailua, koirien kanssa oloa ja arjen ääniä kuunnellen) jälkeen. Itse olin pitkät päivät työkeikalla Lappeenrannassa ja sunnuntaina koirien kanssa kisaamassa rally-tokoa, joten puolisoni otti ihanasti vetovastuun ja itse keskityin vain paijailemaan kisuja aamuin ja iltamyöhäisellä ja pitämään niitä valvotusti yhdessä koiriemme kanssa.
Simo harjoitteli ns. piikin laittamista ja turkkien harjausta ja lisäksi käytti pikkuisia myös valjasulkoiluilla pihassamme lyhyitä pätkiä. Ulkoilut kuten käsittelytkin pidettiin yksilöllisesti tilanne huomioiden mahdollisimman positiivisena. Pakkasta oli noin yksi aste ja aivan hitusen lunta, joten ulkoilua ei voitu monia minuutteja harrastaa. Osa tassutteli pitkin pihaa kuin vanhat konkarit, osa hieman vähemmän.
Näiden viiden päivän aikana on toki myös oltu paljon sylissä – myös nukkumassa, leikitty yhdessä, kuunneltu ilotulitteiden ääniä sekä Sounds Sociable -levyä netistä ja ihmetelty oikeaa tehosekoittimen ääntä päät kallellaan. Imurin hurina vieressä on jo tuttua.
