Viiksikolla oli tänään rauhallisempi päivä. Talossa oli surua, kun jo iäkäs ja sairas Vilja-neiti poistui paremmille metsätysmaille. Ihmiset muistelivat Viljaa ja Viiksikko jatkoi tutustumistaan jäljellä olevaan perheeseen. Viljan uraa voi pitää inspiraationa muillekin löytökissoille.
Katukissasta tv-tähdeksi
RIP Vilja 2004-2018
Kolmetoista vuotta sitten kävelin sisään omakotitaloon Riihimäellä. Olin katsomassa tallinnalaisia löytökisuja, joista voisin ottaa potentiaalisesti yhden itselleni ensimmäiseksi omaksi aikuisiällä otetuksi kissakseni. Olin auttanut Rekku Rescue ry:tä koiratoiminnassa ja halusin laajentaa sekä omaa karvaista perhettäni että mahdollisesti – muiden aktiivien niin salliessa – myös yhdistyksen toimintaa kissojenkin suuntaan. Kuulin, että Ira-niminen kissafani auttaa yksityisesti tallinnalaisia kissoja äitinsä kanssa ja on sijoittanut kisuja Suomessa kotihoitoon, muun muassa Riihimäelle.
Kyselin, tulisiko jokin kissoista toimeen koirien kanssa varmuudella. Kotihoitaja ei osannut sanoa suoraan muuta, kuin että kilpikonnavärinen, noin vuoden ikäinen tyttökissa ei ainakaan hyökkää koiria kohti. Makuuhuoneen ovi avattiin ja pieni, siro kisu värjötteli sängyn alla. Hetken päästä kisu liikkui sängylle ja yhtäkkiä hyppäsi ison koiran yli! Wau. Tuo kisu jänskäsi ihmisiä, mutta uskalsi hypätä ison koiran yli. Tämä sankari lähtee mukaani.
Vilja osasi kotonamme hienosti väistellä koiria ja alkoi sulaa meihin ihmisiin leluleikkien avulla. Parissa viikossa tämä pikkuprinsessa uskalsi pujahtaa viereeni sohvalle viereeni ja kehräsi kuin pieni singeri. Voi minua, kun haaveilin toisestakin kissasta ja menin sellaisen vielä hakemaan samasta paikasta kuin Viljan. Tuolloin en ollut eläintenkouluttaja enkä toopena tajunnut, että tutustuttaminen olisi pitänyt tehdä pienissä erissä. Vilja sähisi ja juoksi karkuun Hiisiä, joka vain kaipasi puolestaan kissatoveria. Menin nostamaan ärisevän Viljan vielä syliin ja muks – Vilja kirjaimellisesti huitaisi minua tassulla turpiin niin, että silmälasit lensivät lattialle. Koskaan muulloin ikinä Vilja ei tarkoituksella edes pienesti raapaissut ihmisiä, vaan aina ennemmin väisti konflikteja niin ihmisten kuin muiden eläinperheemme edustajienkin kanssa. Viljasta ja Hiisistä tuli hihnalenkillä siedättäen muutamassa kuukaudessa kaverit ja pikkuinen kotihoitokissa, Okra-pentuaurinkoinen sulatti molempien aikuisten kissojen sydämet perheen muotoon. Okra jäi tietenkin perheeksi ja on elänyt siis kolmea kuukautta vaille koko elämänsä Viljan kanssa ystävänä.
Vilja koulutti minulle paljon tempputreenien saloja. Se kehräsi ja puski aina niin mielihyvästä, kun pääsi treenailemaan ja helposti puski agilityrimat maahan – koska naksutinkoulutus oli vaan niin siistii. Se valitsi mieluummin agilityesteet kuin valmiiksi täytetyn ruoka- tai virikekupin. Vilja esiintyi Kiiltokuvia-tv-sarjassa, mainoksessa, Puoli seitsemän -ohjelmassa sekä lukuisissa lehtiartikkeleissa agilitystarana. Vilja tykkäsi olla omissa oloissaan paljonkin, mutta sai myös hellyyskohtauksia, jolloin sen oli pakko päästä sänkyyn saman peiton alle kehräämään ja hakemaan silityksiä ja yhtä nopeasti hellyyskohtaukset loppuivat ja Viuh – se hävisi taas omiin oloihinsa.
Vilja rakasti hihnalenkkeilyä ja mökillä Lappeenrannassa oloa. Vanhoilla päivillään sydänvikaisena ja nivelrikkoisena elimme viimeiset kaksi elinvuotta peläten koko ajan viimeistä hetkeä. Treenasimme hyvin matalilla agilityesteillä vielä viime torstainakin Pitäjänmäessä. Takapää alkoi heittää vääriin suuntiin, ja silti Viljaa ei meinannut saada pois jumppapallon päältä. Puuur! Treenaus on kivaa. Kantoboksi oli toinen ihan paras temppu – sinne Vilja saattoi juosta kesken agilityradankin – koska sinne sai paljon herkkuja aina.
Eilen illalla oli pakko uskoa, että nyt ei enää pieni sydän jaksa tällä planeetalla. Herkuteltiin vielä Viljan lemppariherkkuja vahvan särkylääkkeen kera. Tänä aamuna Vilja innostui vielä valjaiden päälle pukemisesta, vaikka jalat eivät paljon porttia pidemmälle jaksaneet kantaa. Purrr. Vilja kehräsi, puski jalkoihini, käsiini, silmiin syttyi vielä onnen pilkahdukset. Me, yhdessä, vielä.
Vilja nukkui ikiuneen puolenpäivän jälkeen rakkaan puolisoni Simon, Viljan todella Rakkaan ihmisen sekä minun hellien silitysten kera.
Ikuisesti Sinua kaivaten, rakas opettaja, ystävä,
Rakas Vilja.
Kiitos, että olit juuri sellainen kuin olit.
Aikuiset eläimet näkivät vainajan eläinlääkärissä tehdyn eutanasian jälkeen kotona, jotta eivät turhaan etsisi kadonnutta kumppania. Tämän jälkeen ruumis palautettiin takaisin tuhkaamista varten. Kohtaaminen kotona ei synnytä negatiivisia mielikuvia lääkäriasemasta. Pennut eivät varsinaisesti tunteneet Viljaa, joten ne haluttiin säästää kaikelta stressiltä ja pidettiin eri tilassa. Vasta myöhemmin päästiin jälleen tekemään lähempää tuttavuutta koirien ja vanhan Okra-sedän kanssa. Pentueen temmellys piristi surevia ihmisiäkin.
Saarni käyttäytyi kohteliaasti kääntäen päätään sivuun – rauhoittava, ele joka on yhteinen sekä koirilla että kissoilla. Pentu puolestaan lähestyi rohkeasti häntä pystyssä.
Iltaruokana Viiksikolle tarjottiin hampaille töitä – tiivistä lihaa, sian sydäntä. Syömisen jälkeen pennut painuivat taas rauhassa pitkäkseen lepäämään.
